Mun lapsuus oli äärettömän turvaton. Ei ole ollut turvallista aikuista, joka olisi voinut muuttaa kaiken. Aloitin ekaluokan samoihin aikoihin, kun aloitin kirkkokuoron. Olen ollut aina kova tyttö lauleskelemaan. Kuitenkin siellä käydessä oli aina aika ristiriitainen olo. Se oli eka kokemus siitä, että mun elämä ei välttämättä ollutkaan sellaista, mitä sen olisi kuulunut olla. Meillä oli ohjaajana kirkon kanttori. Hyvin kiltti, hyväntuulinen, iloinen ja hymyileväinen naisihminen. Se jopa kosketti, eikä se kosketus tehnyt kipeää tai muutenkaan ollut ahdistavaa. Se oli ennen kaikkea turvallista. Pääsin joskus salaa käymään kuoron ohjaajan kotona mehulla ja keksillä. Sillä kun oli asunto siinä kirkon vieressä. Syy tähän taisi olla se, että mä en oikein koskaan ollut kauhean mielelläni lähdössä kirkolta kotiin. Nyt kun muistelen, niin kyllähän hän varmaan näki musta, ettei kaikki ollut kohdallaan.

Sunnuntaiesiintymiset olivat aina se kohokohta. Tein mitä tahansa pitkittääkseni kotiin lähtöä. Aina pelotti. Onko äiti missä kunnossa? Onko se ylipäätään hengissä? Kuinka vihainen se on ja mistä? Kuinka kovasti se nyt lyö tai repii ja miksi? Olenko tehnyt jotain sellaista, mistä äiti suuttuu? Niitä kysymyksiä oli pienen lapsen pää aina täynnä.

Mun äiti oli todella raa’asti väkivaltainen. Sitä jatkui mun vauva-ajasta aina siihen asti, kun aloitin yläasteen. Selvin päin ollessaan väkivalta oli henkistä. Humalassa tilanne olikin sitten toinen. Välillä sitä väkisinkin ajattelee, että minkälainen enkeli siellä onkaan ollut matkassa, että olen vielä hengissä. Mutta on noista ajoista muisto jäänyt, kun muutama vuosi sitten minulla todettiin aivovaurio. Syy siihen oli pitkäaikainen päähän kohdistunut väkivalta. Mun on myös äärettömän vaikea vieläkin luottaa kehenkään tai mihinkään.

Siinä meidän kirkon vieressä oli lastenkoti, ja sieltä sainkin yhden tytön itselleni kaveriksi. Tämä ystävyys herätti minut ensimmäistä kertaa ajattelemaan, että jos asuisin muualla kuin äidin kanssa, voisi elämä olla toisenlaista. Ja että se elämä äidin kanssa ei ollutkaan välttämättä ihan oikein. Silti huoli ja pelko äidistä oli niin suuri, etten voinut ajatella asiaa sen pidemmälle.

Nyt kun olen aikuisiällä käynyt terapiassa ja erilaisissa vertaistukiryhmissä, olen käsittänyt, että mun elämä olisi todellakin voinut olla ihan toisenlaisella mallilla ja mennä toisenlaisia uria, jos joku olisi silloin puuttunut mun ja äidin elämään. Turvalliset aikuiset olisivat voineet antaa ihan toisenlaisen kyvyn käsitellä elämää ylipäätään. Mun ei ehkä olisi tarvinnut hakea turvaa päihteistä. Ja mikä tärkeintä, olisin pystynyt antamaan omille lapsilleni sen turvan, mitä itse kaipasin ja hain.

Kun tajusin, etten kyennyt silloin tarjoamaan lapsilleni sitä, mitä koin heidän tarvitsevan, lähdin puhumaan asiasta sosiaalitoimen kanssa. En koskaan ole aikuisiällä ollut niin turvaton. On nöyryyttävää tajuta, että on niin rikkinäinen ihminen. Että kaikki turva, mitä minulla oli, olivat mun omat lapset.

Nyt koen olevani eheytynyt ja perusturvallinen, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. Yllättäen asia kääntyykin minua vastaan. Minua pidetään edelleen samana ihmisrauniona, mikä olin neljä vuotta sitten. Miksi näin? Tästäkin huolimatta haluan tuoda julki sen, että en olisi voinut parempaa lahjaa antaa lapsilleni, kuin turvalliset aikuiset eheyttämään niitä haavoja, joita minä olen synnyttänyt. Mutta toivoisin voivani olla osa tätä eheyttämistä. Kukaan muu ei voi kertoa, että miksi olen mitäkin tehnyt.

Arvostan suuresti kaikkia sijaisvanhemmiksi ryhtyneitä ihmisiä. Te olette myös rikkinäiselle äidille merkki siitä, että turvaa on. Kiitos!